Takana on viikonloppu, jonka jälkeen tekemättömyyden aiheuttama syyllisyys on huipussaan. Olen omistanut viikonloppuni vapaalle, jolloin en edes yritä viedä projektejani eteenpäin. Siinä on hyvät ja huonot puolensa, mutta olen mielestäni miehelleni velkaa sen että hän voi viettää kanssani stressitöntä aikaa työviikkonsa jälkeen.

Viikonlopuista ehkä enemmän joskus myöhemmin. Nyt pitäisi keskittyä tulevaan viikkoon. Edessä on paljon työpäivät keskeyttäviä menoja. Toisaalta ne rytmittävät arkeani ja toisaalta ne toimivat hyvinä tekosyinä olla tekemättä mitään aamupäivällä ennen niitä ja iltapäivällä niiden jälkeen.

Olen joskus kokeillut töiden ja ajanhallintaan aikataulutusta, jossa jaan isot projektit pieniin ja lyön niille aikarajat. Ahdistavaa oli huomata, että vaikka jaoin tavoitteet pikkiriikkisiksi en silti onnistunut pysymään aikataulussa. Juuri nyt minusta tuntuu, että kaiken tekemättömän listaaminenkin olisi henkisesti ja fyysisesti mahdotonta. Tiedän, minkä osasen kokonaisuudesta olen halunnut tehdä seuraavaksi jo puoli vuotta, ja osaisin ehkä jatkaa siitä. En tiedä, mitä tekisin osasen valmistuttua, enkä haluakaan tietää.

Jatkanen siis ainakin tänään siitä mihin olen jäänyt. Kyseinen osa urakasta on itsestään toistavaa mekaanista työtä, jossa kuitenkin aina välissä jään jumiin siihen etten oikein tiedä mikä olisi oikea tapa edetä. En ole keksinyt keinoa motivoida itseäni työn pariin. Miten tehdä jotain, mikä on äärettömän tylsää, tuntuu turhalta ja on epäpalkitsevaa? En osaa edes arvioida, kuinka paljon siinä olisi mahdollista päästä teenpäin normaalitahdilla. Ehkäpä siinä olisikin tämän päivän tavoite: tunti täystyöskentelyä nykyisen maksimitason mittaamiseksi. Vähän niin kuin cooperin testi rapakunnolla. Ehkä palaan hengissä kertomaan miltä se tuntui.