Takana on viikonloppu, jonka jälkeen tekemättömyyden aiheuttama syyllisyys on huipussaan. Olen omistanut viikonloppuni vapaalle, jolloin en edes yritä viedä projektejani eteenpäin. Siinä on hyvät ja huonot puolensa, mutta olen mielestäni miehelleni velkaa sen että hän voi viettää kanssani stressitöntä aikaa työviikkonsa jälkeen.

Viikonlopuista ehkä enemmän joskus myöhemmin. Nyt pitäisi keskittyä tulevaan viikkoon. Edessä on paljon työpäivät keskeyttäviä menoja. Toisaalta ne rytmittävät arkeani ja toisaalta ne toimivat hyvinä tekosyinä olla tekemättä mitään aamupäivällä ennen niitä ja iltapäivällä niiden jälkeen.

Olen joskus kokeillut töiden ja ajanhallintaan aikataulutusta, jossa jaan isot projektit pieniin ja lyön niille aikarajat. Ahdistavaa oli huomata, että vaikka jaoin tavoitteet pikkiriikkisiksi en silti onnistunut pysymään aikataulussa. Juuri nyt minusta tuntuu, että kaiken tekemättömän listaaminenkin olisi henkisesti ja fyysisesti mahdotonta. Tiedän, minkä osasen kokonaisuudesta olen halunnut tehdä seuraavaksi jo puoli vuotta, ja osaisin ehkä jatkaa siitä. En tiedä, mitä tekisin osasen valmistuttua, enkä haluakaan tietää.

Jatkanen siis ainakin tänään siitä mihin olen jäänyt. Kyseinen osa urakasta on itsestään toistavaa mekaanista työtä, jossa kuitenkin aina välissä jään jumiin siihen etten oikein tiedä mikä olisi oikea tapa edetä. En ole keksinyt keinoa motivoida itseäni työn pariin. Miten tehdä jotain, mikä on äärettömän tylsää, tuntuu turhalta ja on epäpalkitsevaa? En osaa edes arvioida, kuinka paljon siinä olisi mahdollista päästä teenpäin normaalitahdilla. Ehkäpä siinä olisikin tämän päivän tavoite: tunti täystyöskentelyä nykyisen maksimitason mittaamiseksi. Vähän niin kuin cooperin testi rapakunnolla. Ehkä palaan hengissä kertomaan miltä se tuntui.

Olen krooninen viivyttelijä, joka välttelee opinnäytetyön tekemistä toista tai kolmatta vuotta. Tekemisen ajattelu saa aikaan silkkaa kauhua. Jos saan asiaan liittyviä viestejä tekemisessä mukana olleilta ihmisiltä, maailmaltani putoaa pohja ja sydämeni syke nousee kahteen sataan. Kun kuulen, että joku puhuu valmistumisesta, olen itkun partaalla - olipa kyseessä sitten naapurin kaima tai fiktiivinen henkilö.

Tiedän että pääsisin kärsimyksestäni eroon kohtuullisessa ajassa, jos tekisin töitä enkä keksisi sijaistekemisiä. Tämä tieto on yhtä tyhjän kanssa. Ahdistus on tällä hetkellä niin vahvaa, että jos en pakenisi sitä netissä surffailuun ja muihin projekteihin, se varmaan veisi minulta viimeisetkin järjen hivenet. 

Uskon, että avain on ahdistuksen ja syyllisyyden kohtaaminen hallittavissa erissä. Tämä blogi on olemassa sitä varten. Teen harjoituksia ongelman selättämiseksi ja raportoin edistymistä. Opettelen sietämään palaa kurkussani ilman, että pakenen tekemisiin jossa sitä ei tunnu.

Olen tällä hetkellä hyvin yksin. Uskon, että se on suuri syy ongelmiini. Jos luet tämän ja olet saman kaltaisessa tilanteessa, kärsitäänhän yhdessä!